Vuoden viimeisiä päiviä viedään, ja samalla tulee vuosi täyteen blogikirjoittelua. Aloitin ajatuksella, että kirjoitan noin kerran viikossa. Tämä on 47. kirjoitus, eli ihan vaadittavaan tahtiin en yltänyt. Ensi vuonna paremmalla innolla!
Huvittavaa on, että olen tällä hetkellä samantyyppisessä tilanteessa liikunnan suhteen kuin vuosi sitten. Kärsin silloin pohjevammasta ja keuhkokuumeen rippeistä, ja nyt tämä rasitusvamma on vaivannut neljä(!) kuukautta. No, pääsen kuitenkin liikkumaan jonkin verran, terveisiä vaan uimahallilta.
Jalkahan ei edelleenkään ole parantunut, kävelen taas kepeillä (kun aiemmasta keppeilyjaksosta kipeytynyt käsi on parantunut jotenkuten) ja syön tulehduskipulääkekuuria. Jospa vihdoin... Ensi kerralla menen lääkäriin nopeammin, nyt ajattelin liian pitkään että suhteellinen lepo auttaisi. No, kantapään kautta oppii parhaiten.
Kävin ennen joulua pari kertaa fysioterapeutilla, ja menen vielä ainakin kerran. Fysioterapia ei paranna itse vammaa, mutta olen saanut selvyyttä siihen mistä ongelma alunperin juontaa, ja miten tällaisen rasitusvamman voi jatkossa välttää.
Ensinnäkin pakaralihakseni ovat heikot. Ns. lonkan ulkokiertäjät, joihin kuuluu useampi pieni lihas pakaran sisällä, auttavat pitämään lantion oikeassa asennossa juostessa ja kävellessä. Koska minulla ne ovat jostain syystä heikot, lantio pyrkii oikealla puolella liikaa eteen. Samalla lonkankoukistajat ovat liian kireällä. Myöskin jalkojen - myös vasemman - sidekudosrakenteet ovat kireät sekä nilkassa, pohkeessa että reidessä. Luultavasti myös oikean lonkkani nivelsiteet ovat normaalia kireämmät. Koska kireyksistä ja pakaran heikkoudesta johtuen sääreni ja polveni kiertyy liikaa sisäänpäin, päkiän sisäterälle tulee erityisesti juostessa liikaa painoa. Jalkaterässä ei kuitenkaan ole liiallista pronaatiota suuntaan eikä toiseen, mikä on hyvä juttu.
On vaikea yksiselitteisesti sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus jalan eri rakenteiden heikkoudessa. Sain fysioterapeutilta ohjeet harjoitella pakaran aktivointia ja lantion asennon ylläpitoa. Teen myös lonkankoukistajalle ns. aktiivisia venytyksiä, eli venytän sitä siten että poikittainen vatsalihas, takareisi ja pakara on aktivoituina. Lisäksi pyrin parantamaan jalan linjausta viemällä kevyessä kyykkyasennossa polvea ulospäin, kuitenkin niin että isovarpaan tyvi pysyy maassa. Liike kehittää ulkokiertäjiä ja venyttää säären ja nilkan sisäpuolen sidekudosrakenteita.
Kävin myös luottohierojallani pari kertaa ennen joulua, ja menen varmaan kohta taas uudestaan. Hierotan erityisesti pohkeita ja takareisiä. Ihan tuskaa, mutta tekee hyvää. Pitäisi venytellä myös reiden lähentäjiä, jotka minulla ovat perinteisesti kireät. Kun päkiä kestää, aloitan joogan. Sitä vain mietin, että paljonkohan pitäisi venytellä ennen kuin nämä pysyvät kireydet alkaisivat kadota - viikkoja, kuukausia, vuosia?
Viimeisen kahden vuoden aikana olen yllättävän paljon kärsinyt erilaisista liikkumiseen vaikuttavista ongelmista. Se on ollut jopa aika yllättävää, koska yleensä olen pystynyt liikkumaan vaivattomasti ja harrastamaan mitä vain. Näemmä näin kolmenkympin paremmalla puolella keho alkaa pistää vastaan, eikä kestäkään enää mitä vaan. Toisaalta on ollut kehittävää joutua pohtimaan omaa suhtautumistaan liikkumiseen, ja siihen, mikä siinä on tärkeää. Olen myös löytänyt uusia lajeja ja huomannut, että vaikken voi harrastaa jotain lajia jota ennen olen rakastanut, maailma ei kaadu siihen.
En tosin hetkeäkään usko siihen, että tässä pitäisi jotenkin luovuttaa - vielä mitä! Jos yhdeksänkymppinen, rollaattorilla kulkeva vanhus voi liikunnan avulla päästä eroon apuvälineestään (kyllä, tämä on todistettu), niin 32-vuotiaana ehtii vielä kehittyä ihan mihin suuntaan tahansa. Valoisilla fiiliksillä siis kohti tulevaa vuotta!
PS. Joululoman paras hetki oli lumikenkäilyretki Ylläksellä: hiljainen metsä, pakkasta -25 astetta, 30 senttiä puuterilunta, etelästä horisontin takaa kajastava kaamoksen aurinko...
