Ihana, kamala lihasjumi

Hartialihaksia kiristää mukavasti. Tiedättehän, sillä tavalla kuin hyvän lihaskuntotreenin jälkeen kuuluukin. Eilisestä kiipeilytreenistä jäi ilmeisesti käteen jotain muutakin kuin hyvä mieli, mikä tietysti parantaa fiilistä entisestään. Edellisestä jumituksesta olikin jo aivan liian pitkä aika!

Aina lihasjumi ei ole yhtä positiivinen juttu. Kirjoitin jo aiemmin piriformis-ongelmastani. Muitakin haasteita on ollut jalkojen kanssa, reiden ulkosyrjän lihaskalvot ovat todella kireät ja pohkeet tuntuvat välillä tukkoisilta. Kaikki ongelmat liittynevät jotenkin yhteen, ilmeisesti minulla on jonkinlaista taipumusta tähän. Tosin vaivat ovat ilmenneet vasta viimeisen vajaan vuoden aikana, ja onkin ollut hieman vaikea tottua siihen että paikat eivät enää olekaan samassa kunnossa kuin edellisten 25 vuoden aikana. Onneksi löysin puolivahingossa aivan loistavan hierojan, ja muutamien käyntien jälkeen yhteinen sävel lihashuollossa on alkanut löytyä. Eihän se tietenkään ilmaista ole, mutta ehdottomasti koko rahan arvoista.

Tietenkin lihasten huoltaminen vaatii muutakin kuin hierojalla käyntiä. Venyttelen lähes päivittäin poistaakseni ärsyttävimmät kiristykset ja kivut, mutta se ei vielä riitä ongelman ratkaisuun. Tarvitsisin määrätietoista syvävenyttelyä, että saisin pysyvää notkeutta ja vetreyttä. Osaan kyllä tehdä kuntoiluohjelman itselleni, mutta sen noudattaminen on eri asia. Pitäisiköhän alkaa raportoimaan täällä blogissa, niin tulisi tehtyä kaikki se mitä suunnittelee?

Palkitsevaa treenaamista

Pääsin eilen pitkästä aikaa tanssimaan, ja olipas se mahtavaa! Menin aikaisempaa vaikeammalle tunnille, ja pysyin silti mukana pitkästä tauosta huolimatta. Voittajafiilis!

Ennen tuntia mietin kuitenkin pitkään, lähdenkö ollenkaan. Entä jos en jaksakaan tanssia, kun kunto on sairastelun takia laskenut? Onko 2-tason tunti liian rankka? Mitä jos jalkani menevät solmuun ja nolaan itseni kun muut osaavat paremmin? Mietin, olisiko sittenkin vain mukavampi mennä kotiin sohvalle, ja mennä sitten jonain toisena päivänä helpommalle tunnille.

Tekosyitä löytyy aina. Tiesin kuitenkin, että tunnin jälkeen oloni olisi loistava. Vaikka jalkani olisivatkin menneet solmuun, olisin silti ollut tyytyväinen, että uskalsin haastaa itseni. Aivan tunnin alussa oli vapaata tanssia, ja siinä miesten viennin seuraaminen oli välillä haastavaa. Onneksi tunnilla on rento meininki ja voidaan yhdessä naureskella sähläilyille. Kun aloitimme varsinaisen tanssikuvion harjoittelun, pysyin loistavasti mukana. Murehtiminen oli siis aivan turhaa!

On tärkeää uskoa siihen, että epäilyistä huolimatta treenaaminen on lopulta palkitsevaa. Aloittelijalle tämä on varmasti vaikeampaa, koska hyviä kokemuksia treenaamisen tuomasta hyvästä olosta on vähemmän. Sen vuoksi onkin tärkeää, että harjoituksesta löytää jotain positiivista, vaikka lopputulos olisi jotain ihan muuta kuin alunperin suunnitteli. Jos tanssitunnilla pyörähdellessä lyö kyynärpäällä paria nenään, seuraavalla kerralla muistaa varmasti pitää käden tarpeeksi alhaalla. Jos melontaretkellä kaatuu veneen nostattamassa aallokossa, saa hyvän tilaisuuden opetella pelastautumista kajakkiin, ja ehkä ensi kerralla tajuaa väistää veneen vähän kauempaa. Vaikka aina ei jaksa puskea täydellä teholla, kevytkin harjoitus on parempi kuin ei treeniä ollenkaan.

Veikkaan, että suuri osa omasta liikunta-aktiivisuudestani perustuu sille ajatukselle, että treenaamisesta on aina jotain hyötyä ja iloa. Kun tuntee edistyvänsä, jaksaa harrastaa.

Liikuntahormoni-uutinen ja muita harmistuksia

Luin Helsingin Sanomista, että tutkijat ovat löytäneet liikuntahormonin. Löytö on mielenkiintoinen, mutta itseäni alkoi nyppiä heti uutisen ensimmäinen lause: ”Liikunnan terveyshyödyistä voi jonakin päivänä päästä nauttimaan ilman liikuntaa.” Toimittaja ilmeisesti on sitä mieltä, että ihmiset liikkuvat vain pakosta, joten on mukavaa että tulevaisuudessa pilleri hoitaa homman, ja että liikunnan kaikki hyödyt pystytään saamaan yhdestä pilleristä.

Mietin, millaisia hyötyjä liikunnasta on itselleni:

• liikkuessa voi rentoutua ja unohtaa muut asiat
• opin uusia asioita sekä liikkumisesta että itsestäni
• olen virkeä ja jaksan paremmin olla töissä
• voin syödä suklaata ilman huonoa omatuntoa
• vahvistan sosiaalisia suhteitani kiipeilyseinällä tai melontaretkellä
• pystyn kantamaan helposti raskastakin kauppakassia, tai täyteen pakattua rinkkaa vaelluksella
• venyn kurkottamaan viinilasin ylähyllyltä, tai poimimaan keittiön lattialle tipahtaneen voiveitsen
• olen paremmalla tuulella
• oikea määrä liikuntaa pitää kolotukset ja kivut poissa

Aika pitkä lista, eikä tuossakaan varmaan ole kaikki. Kuten huomaatte, pilleri ratkaisee tästä ehkä yhden asian: suklaan syömisen.

Moninaisten hyötyjen vuoksi harmistus onkin suuri, kun en vieläkään oikein pääse liikkumaan. Keuhkokuume on käytännössä parantunut, mutta pari päivää sitten säären sivuosaa alkoi särkeä. Vaivaa on ilmennyt ennenkin, ja se johtuu ilmeisesti piriformis-lihaksen kireydestä. Pakaran lihas painaa iskias-hermoon, mikä säteilee sääreen asti. Nyt ongelma äityi niin pahaksi, että tällä hetkellä en pysty edes kävelemään kunnolla. Sama vaiva iski viime syksynä, mutta meni ohi parin päivän jälkeen. Olen yrittänyt venytellä, hieronut, kokeillut kylmää ja kuumaa, ja ottanut särkylääkettä. Vaikutus on melko olematon.

Teen istumatyötä, ja epäilen, että se on yksi syy tähän vaivaan. Viime aikoina minulla on muutenkin ollut kaikenlaista kremppaa jalkojen kanssa, ja tämä alkaa jo hieman rasittaa. Nämä tuki- ja liikuntaelinten ongelmat ovat yksi iso syy siihen, miksi harkitsen alanvaihtoa. Olen kyllästynyt istumaan koneen ääressä, ja ilmeisesti myös elimistöni yrittää kertoa minulle samaa. Kuulin eräältä fysioterapeutilta, että hänen vastaanotollaan käy keski-ikäisiä naisia, jotka ovat menossa lonkkaleikkaukseen vain sen takia, että ovat tehneet istumatyötä. Toki monipuolisella liikunnalla vaivoja pystyy helpottamaan ja estämäänkin, mutta silti altistan itseni sairastumiselle. En välittäisi päätyä tilastoihin, jotain täytyy muuttaa.

Se on kumma, miten paljon tarvitaan, ennen kuin ihminen alkaa tosissaan huolestua terveydestään. Eikä suutarin lapsella näytä olevan kenkiä tässäkään asiassa; kai minun sentään, joka harrastan paljon liikuntaa ja olen opiskellutkin näitä asioita, pitäisi ymmärtää.

Onneksi tämäkään kipu ja jumi ei kestä ikuisesti. Pidän sen silti mielessä, etten unohtaisi huolehtia itsestäni. En halua joutua lääketieteen orjaksi, tai jumissa olevan kehoni vangiksi. Pelkkä pilleri ei koskaan voi korvata liikunnan iloa.

Liikunta, elämäntapa

5-vuotiaana aloitin voimistelun; minulla oli musta pitkähihainen jumppapuku ja kelta-mustaraidalliset säärystimet (rakastan edelleen säärystimiä!). Muistan esittäneeni Tiku-oravaa jossain naisvoimistelijoiden joulujuhlassa. Harrastuksen kohokohta oli varmaankin Helsingin Suurkisat 1990, missä voimistelimme nurmikentällä satojen muiden tyttöjen kanssa. Olin kyllä vielä vuonna 1996 voimistelemassa SYKE 100 -tapahtumassa, vähän kuin vetreyttämässä vanhoja muistoja.

Jossain vaiheessa mukaan tuli yleisurheilu kesäisin. Aivan ensimmäisiä harrastusvuosia lukuunottamatta muistan hävinneeni aina juoksussa kolme vuotta nuoremmalle siskolleni. Yhtenä kesänä venyttelin niin paljon että sain aitajuoksuasennossa pään polveen, mitä en ollut koskaan aikaisemmin onnistunut tekemään. Hauskana yksityiskohtana mieleen on jäänyt myös kerta, jolloin korkeushyppypatjalla istuessa opin vahingossa letittämään neljällä, kun räpläsin tekemisen puutteessa piikkarieni nauhoja.

Kun olin 9-vuotias, paikkakunnalle perustettiin tyttöjen koripallojoukkue, jota isäni lähti valmentamaan. Luonnollisesti sekä minä että sisarukseni ajauduimme lajin pariin. Koripallosta tuli pitkäaikaisin ja intensiivisin harrastukseni, jonka parista on runsaasti hyviä muistoja. Pidin pelistä, vaikken koskaan ollut varsinainen korintekijä. Joku väitti kyllä joskus, että minulla oli hyvä pelisilmä ja tilannetaju. Koripallon parissa sain monta hyvää kaveria, tehtiin paljon pelireissuja, myös ulkomaille Ruotsiin ja Tanskaan. Ennen kaikkea treenattiin; parhaimmillaan meillä oli viidet harjoitukset viikossa ja lisäksi pelejä viikonloppuisin. Muistan itkeneeni, kun eräänä vuonna hävisimme piirisarjan mestaruusottelun vain kolmella pisteellä. Jossain vaiheessa homma alkoi mennä turhan vakavaksi, ja niinpä 16-vuotiaana koin totaalisen kyllästymisen ja lopetin pelaamisen.

Voimistelu oli jo murrosiän kynnyksellä vaihtunut aerobiciin, ja yläasteella tutustuin liikunnanopettajamme innostamana tanssin ihmeelliseen maailmaan. Koripallon myötä kuntosalitreenaaminen oli tullut tutuksi, ja lukioaikana muistan käyneeni myös ensimmäisillä spinning-tunneilla.

Aikuisiällä olen kokeillut lajeja laidasta laitaan. Tanssi on ikuinen rakkauteni, tyylilaji vain vaihtuu. Tällä hetkellä pyörähtelen parisalsaa. Viimeisen vuoden aikana olen innostunut kiipeilystä ja melonnasta, ja vastikään tutustuin toiminnalliseen harjoitteluun. Neljä uutta lajia vuoden sisällä, huh!

En pysty kuvittelemaan elämää ilman liikuntaa. Treenaaminen on minulle samanlainen asia kuin hampaiden harjaus: kuuluu kuvioon. Toisaalta innostus liikkua säilyy vain, jos homma on kiinnostavaa. Sen takia vaihtelen lajeja ja etsin jatkuvasti uusia kokemuksia ja haasteita. Liikunnan tulee ensisijaisesti olla hauskaa! Määrätietoisuudella ja itsensä pakottamisella pääsee johonkin asti, mutta ennen pitkää into lopahtaa, jos hommasta ei saa mitään kiksejä.

Treenaamisesta pitää saada onnistumisen elämyksiä. Kun näin käy, uskon, että kuka tahansa voi oppia rakastamaan liikuntaa.

Alussa oli treenitauko

Pohjetta särkee; marraskuun alussa sattunut lihasrevähdys vaivaa edelleen. Joulun kunniaksi sairastetun keuhkokuumeen takia en pysty treenaamaan kunnolla vielä ainakaan viikkoon. Ei kovin inspiroiva alku tälle treenivuodelle. Kävelylenkille sentään pääsee.

Liikkuminen on minulle tapa, mutta myös voimavara, jonka avulla pysyn toimintakuntoisena sekä fyysisesti että henkisesti. Pahimmillaan se on tylsää puurtamista, parhaimmillaan kuin huumetta, joka tuottaa uskomattoman endorfiiniryöpyn.

Odotan malttamattomana seuraavaa tanssituntia ja kipuamista kiipeilyseinälle. Suunnittelen retkeilylomaa keväälle ja odotan samalla lumisateita, että saisin hakea sukset varastosta. Lajit vaihtuvat, rakkaus säilyy. Ja viikon päästä pääsee taas treenaamaan.