Pääsin eilen pitkästä aikaa tanssimaan, ja olipas se mahtavaa! Menin aikaisempaa vaikeammalle tunnille, ja pysyin silti mukana pitkästä tauosta huolimatta. Voittajafiilis!
Ennen tuntia mietin kuitenkin pitkään, lähdenkö ollenkaan. Entä jos en jaksakaan tanssia, kun kunto on sairastelun takia laskenut? Onko 2-tason tunti liian rankka? Mitä jos jalkani menevät solmuun ja nolaan itseni kun muut osaavat paremmin? Mietin, olisiko sittenkin vain mukavampi mennä kotiin sohvalle, ja mennä sitten jonain toisena päivänä helpommalle tunnille.
Tekosyitä löytyy aina. Tiesin kuitenkin, että tunnin jälkeen oloni olisi loistava. Vaikka jalkani olisivatkin menneet solmuun, olisin silti ollut tyytyväinen, että uskalsin haastaa itseni. Aivan tunnin alussa oli vapaata tanssia, ja siinä miesten viennin seuraaminen oli välillä haastavaa. Onneksi tunnilla on rento meininki ja voidaan yhdessä naureskella sähläilyille. Kun aloitimme varsinaisen tanssikuvion harjoittelun, pysyin loistavasti mukana. Murehtiminen oli siis aivan turhaa!
On tärkeää uskoa siihen, että epäilyistä huolimatta treenaaminen on lopulta palkitsevaa. Aloittelijalle tämä on varmasti vaikeampaa, koska hyviä kokemuksia treenaamisen tuomasta hyvästä olosta on vähemmän. Sen vuoksi onkin tärkeää, että harjoituksesta löytää jotain positiivista, vaikka lopputulos olisi jotain ihan muuta kuin alunperin suunnitteli. Jos tanssitunnilla pyörähdellessä lyö kyynärpäällä paria nenään, seuraavalla kerralla muistaa varmasti pitää käden tarpeeksi alhaalla. Jos melontaretkellä kaatuu veneen nostattamassa aallokossa, saa hyvän tilaisuuden opetella pelastautumista kajakkiin, ja ehkä ensi kerralla tajuaa väistää veneen vähän kauempaa. Vaikka aina ei jaksa puskea täydellä teholla, kevytkin harjoitus on parempi kuin ei treeniä ollenkaan.
Veikkaan, että suuri osa omasta liikunta-aktiivisuudestani perustuu sille ajatukselle, että treenaamisesta on aina jotain hyötyä ja iloa. Kun tuntee edistyvänsä, jaksaa harrastaa.
