5-vuotiaana aloitin voimistelun;
minulla oli musta pitkähihainen jumppapuku ja
kelta-mustaraidalliset säärystimet (rakastan edelleen
säärystimiä!). Muistan esittäneeni Tiku-oravaa jossain
naisvoimistelijoiden joulujuhlassa. Harrastuksen kohokohta oli varmaankin Helsingin Suurkisat 1990, missä voimistelimme nurmikentällä satojen muiden tyttöjen kanssa. Olin kyllä vielä vuonna 1996 voimistelemassa SYKE 100 -tapahtumassa, vähän kuin vetreyttämässä vanhoja muistoja.
Jossain vaiheessa mukaan tuli
yleisurheilu kesäisin. Aivan ensimmäisiä harrastusvuosia
lukuunottamatta muistan hävinneeni aina juoksussa kolme vuotta
nuoremmalle siskolleni. Yhtenä kesänä venyttelin niin paljon että
sain aitajuoksuasennossa pään polveen, mitä en ollut koskaan
aikaisemmin onnistunut tekemään. Hauskana yksityiskohtana mieleen
on jäänyt myös kerta, jolloin korkeushyppypatjalla istuessa opin
vahingossa letittämään neljällä, kun räpläsin tekemisen
puutteessa piikkarieni nauhoja.
Kun olin 9-vuotias, paikkakunnalle
perustettiin tyttöjen koripallojoukkue, jota isäni lähti
valmentamaan. Luonnollisesti sekä minä että sisarukseni ajauduimme
lajin pariin. Koripallosta tuli pitkäaikaisin ja intensiivisin
harrastukseni, jonka parista on runsaasti hyviä muistoja. Pidin
pelistä, vaikken koskaan ollut varsinainen korintekijä. Joku väitti
kyllä joskus, että minulla oli hyvä pelisilmä ja tilannetaju.
Koripallon parissa sain monta hyvää kaveria, tehtiin paljon
pelireissuja, myös ulkomaille Ruotsiin ja Tanskaan. Ennen kaikkea treenattiin; parhaimmillaan meillä oli viidet harjoitukset viikossa ja lisäksi pelejä viikonloppuisin. Muistan itkeneeni, kun
eräänä vuonna hävisimme piirisarjan mestaruusottelun vain
kolmella pisteellä. Jossain vaiheessa homma alkoi mennä turhan
vakavaksi, ja niinpä 16-vuotiaana koin totaalisen kyllästymisen ja
lopetin pelaamisen.
Voimistelu oli jo murrosiän
kynnyksellä vaihtunut aerobiciin, ja yläasteella tutustuin
liikunnanopettajamme innostamana tanssin ihmeelliseen maailmaan.
Koripallon myötä kuntosalitreenaaminen oli tullut tutuksi, ja
lukioaikana muistan käyneeni myös ensimmäisillä
spinning-tunneilla.
Aikuisiällä olen kokeillut lajeja
laidasta laitaan. Tanssi on ikuinen rakkauteni, tyylilaji vain
vaihtuu. Tällä hetkellä pyörähtelen parisalsaa. Viimeisen vuoden
aikana olen innostunut kiipeilystä ja melonnasta, ja vastikään
tutustuin toiminnalliseen harjoitteluun. Neljä uutta lajia vuoden sisällä, huh!
En pysty kuvittelemaan elämää ilman liikuntaa. Treenaaminen on minulle samanlainen asia
kuin hampaiden harjaus: kuuluu kuvioon. Toisaalta innostus liikkua
säilyy vain, jos homma on kiinnostavaa. Sen takia vaihtelen lajeja
ja etsin jatkuvasti uusia kokemuksia ja haasteita. Liikunnan tulee
ensisijaisesti olla hauskaa! Määrätietoisuudella ja itsensä
pakottamisella pääsee johonkin asti, mutta ennen pitkää into
lopahtaa, jos hommasta ei saa mitään kiksejä.
Treenaamisesta pitää saada
onnistumisen elämyksiä. Kun näin käy, uskon, että kuka tahansa
voi oppia rakastamaan liikuntaa.
