Tällä viikolla liikuntarintamalla on tapahtunut niin monta kivaa juttua, että yksi blogikirjoitus ei riitä. Mutta aloitanpa kertomuksella eilisestä reppuretkestä.
Helsingin Latu, joka on Suomen Ladun paikallisyhdistys, järjesti lauantaina 19.5. reppuretken Sipoonkorven maisemiin. Olin ensimmäistä kertaa mukana ohjaamassa retkeilijöitä yhdessä neljän muun ohjaajan kanssa. Sipoonkorven kansallispuisto on perustettu vasta vuonna 2011, joten merkittyjä reittejä ja retkeilyrakenteita ei vielä juurikaan ole. Ehkä sen vuoksi saimmekin paikalle huimat 62 osallistujaa, jotka olivat innokkaana lähdössä tutkimaan kansallispuiston maisemia.
Lähdimme matkaan Kuusijärven ulkoilukeskuksen parkkipaikalta, ja suuntasimme itään kohti kartalle merkittyä hiihtouraa. Polku oli leveä ja helppokulkuinen, ja ihastelin jo alkumatkasta sen varrella runsaina kukkivia mustikanvarpuja. Jos halla ei vie kukkia, niin tiedänpähän minne suuntaan ensi kesänä mustikkaretkelle!
Otimme suunnan eteläkaakkoon kohti Solbackaa ja Bisajärveä. Ensimmäinen tauko pidettiin Bisan majan pihalla, kun matkaa oli kertynyt nelisen kilometriä ja aikaa mennyt reilu tunti. Kahvi ja pulla maistuivat auringossa istuskellessa. Myös kirvat olivat kovin kiinnostuneita reppuni sisällöstä; kirkkaanvihreitä ötököitä sai puistella matkasta useammallakin pyyhkäisyllä.
Bisan majalta lähdimme pikkupolkua pitkin kohti Yrjölän tilaa. Hetkeksi polku katosi, ja rämmimme pajukon läpi soratielle. Tien reunassa näimme vaskitsan, jonka joku oli ilmeisesti tallannut kuoliaaksi. Ihan turhaan, kun ei siitä ole ihmiselle mitään haittaa, ja sitä paitsi vaskitsa on rauhoitettu. Höh. Kävelimme pätkän matkaa mutaista metsäautotietä lammikoiden yli hyppien. Maanantaina tien varrella oli vielä näkynyt sinivuokkoja, kun kävimme oppaiden kesken kulkemassa reitin läpi, mutta nyt sinisiä terälehtiä näkyi vain siellä täällä maassa, jos osasi niitä hakea.
Tulimme peltoaukealle, jonka jälkeen maisema muuttuikin ihan kunnon erämetsäksi. Polku polveili kuusivaltaisen sekametsän läpi, välillä oli niin mutaista että jouduimme etsimään parempia jalansijoja sivummalta. Yhdessä kohdassa kun kiersimme kuusikon läpi, sattui kohdalle muutama korvasieni. Pakkohan ne oli poimia mukaan. Olin onneksi bongannut samat sienet jo maanantaina, joten oli varustautunut. Kumihanskat kädessä napsin sienet muovipussiin ja suljin sen tiiviisti reppuun. Korvasienimuhennosta tiedossa, nam!
Seuraava taukopaikka oli Nuotiokallio, hieno jyrkänne, jolla on pituutta 50 ja korkeuttakin jopa 10 metriä. Seinämälle on kuulemma suunniteltu parikymmentä boulderointireittiä, ja valkoisia magnesiumtäpliä näkyikin kivessä kiipeilijöiden jäljiltä. Nakit ja leivät tekivät kauppansa, ja matka jatkui. Seuraava kohde olivat isot hiidenkirnut Brännbergenin tienoilla. Maa muuttui sammaleiseksi ja kosteammaksi, ja polulla sai ylitellä ja alitella kaatuneita puita. Hiidenkirnut olivat isoja ja hienosti kallion reunaan kovertuneita, kuinka vanhoja lienevätkään.
Seuraavaksi oli tiedossa leveähkön puron ylitys. Se ei ollutkaan ihan helppo juttu, koska polulla ei ollut minkäänlaista kunnollista ylityspaikkaa. Olimme pienen etsinnän jälkeen löytäneet sopivan kohdan, josta muutaman puunrungon avulla kaikki onneksi pääsivät kuivin jaloin yli. Joku oli hakenut kännykän radiosta jääkiekkokanavan, ja tilannekatsaus kertoi Suomen joukkueen tehneen maalin. Eihän sitä täysin metsässäkään jääkiekkoa voi unohtaa, vai?
Retki alkoi olla viimeisellä neljänneksellä. Kävimme vielä katsomassa yhden ison hiidenkirnun, joka sijaitsi kallion reunalla epätodellisen kauniin valkovuokkometsikön keskellä. Harmitti, kun kamerani paristot olivat lopussa, enkä saanut kuvaa maisemasta.
Polku nousi koivikon läpi kuivempaan maastoon. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, lämmin tuuli puhalteli. Parasta retkeilyä! Pidimme viimeisen tauon kalliolla istuskellen, kunnes suuntasimme taas kohti hiihtouraa ja Kuusijärveä. Porukka oli pysynyt yllättävän hyvin kasassa, ihan loppumatkasta muutamalla matkalaisella alkoi jalka vähän painaa. Reitti ei tosiaan ollut ihan helpoimpia, ja vauhtikin oli ollut aika reipas, joten ihmekös tuo. Kyllä omissakin jaloissa tuntui.
Kahdentoista kilometrin ja viiden tunnin patikointi päättyi iloisin mielin rentouttavaan saunaan Kuusijärvellä. Varsin mainio reissu!
Lisätietoa Sipoonkorven kansallispuistosta löytyy Luontoon.fi -sivuilta.
